Minusta tuntuu tällä hetkellä lähes naurettavalta, että en ole ajatellut tätä ennen: ne asiat, joita olen pitänyt heikkouksinani, ovatkin "kehittämistä vaativia osa-alueita".
Heikkous sanana on lähes invalidisoiva, ja ajatus sen taustalla on paitsi negatiivinen, mutta myös muutosta vierastava. "Tämmönen mää ny vaan oon, ei sille mitään voi".
"Kehittämistä vaativat osa-alueet" on terminä vaatimuksia herättävä, sen kautta lyödään faktat pöytään - otetaan pää pois pensaasta, kääritään hihat ja tehdään asioille jotain. Vastavoimaksi sille asettuu epäonnistumisen pelko, sillä joudunhan muuttumaan ja muuttamaan jotain itsessäni.
Otetaan esimerkiksi mentorin edellisessä tekstissä mainituista heikkouk.. kehittämistä vaativista osa-alueista yksi. Minä en ole hyvä "small talk" -tilanteissa. Kuvitellaan juhlava tilaisuus, johon lähtökohtaisesti menen yksin, enkä tunne paikan päällä ketään. Tämän hetken lopputulema on se, että myös livahdan paikalta jonkin ajan kuluttua tuntematta edelleenkään ketään. Osa tästä kuuluu eittämättä introverttiin perusluonteeseeni, mutta ei sillä, että olisin koskaan ajatellut kehittävänikään tätä puolta itsessäni! Tuskin muutun sulavaliikkeiseksi sosiaaliseksi eläimeksi pitkänkään hinkkaamisen jälkeen, mutta uskon, että voin opetella uusia tapoja tutustua ja keskustella kevyen näppärästi - ainakin jollakin tasolla.
Small talk ei ehkä ollut paras esimerkki, mutta pointti oli se, että tajusin jotain. Voin harjoitella koulussa lujuuslaskelmia tai salilla lihaksia, mutta samaan aikaan voin opetella uusia vuorovaikutuksen ja verkostoitumisen keinoja - kehittää itseäni myös lähellä persoonallisuuttani olevilla osa-alueilla.
Tulevaisuus lienee usein muillakin opiskelijoilla mielessä. Saanko töitä? Entä jos en osaa? Tiedänkö tarpeeksi?
Minä olen alanvaihtaja, tai paremminkin sellainen, joka on pitkään ajelehtinut työpaikasta toiseen ja vihdoin osannut päättää miksi haluaa tulla isona. Pidän itseäni päättäväisenä, velvollisuudentuntoisena ja hyvänä työntekijänä.
Edellisen tehtävän tulokulma ei ollut kuitenkaan "minä työntekijänä" vaan "minä esimiehenä", ja tässä on lopulta yksi syy, miksi lähdin eMentorointi -hankkeeseen aktorin roolissa mukaan. Halusin pohtia sitä, millainen minä olisin esimiehen saappaissa.
Lopulta siihen saan vastauksen vasta sitten, jos ja kun joskus toimin esimiehenä - mutta nyt tiedän sen, että se on jälleen yksi "muskeli", jota täytyy harjoitella. Sitä voi opiskella jo nyt ja edelleen tulevaisuudessa vielä silloinkin, kun olen jo tehnyt esimiestyötä vuosia. Tässä myös mentori näyttää esimerkkiä, ja sen mallin haluan varmasti omaksua ja säilyttää itsellänikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti